torstai 25. tammikuuta 2018

Pakkasaamu Suntsanniemessä

Hiihdän ensimmäistä kertaa tänä talvena jäällä. En ehkä vieläkään olisi uskaltanut, mutta rannan tuntumassa on suksenjäljet ja lumikengän jälkiä. Niitä seuraillen etenen kohti niemen kärkeä. Pakkasta on tämän talven ennätyslukema, lähes 20 astetta.

Nousen maalle lähellä Suntsanniemen kallioita, jätän liukulumikengät polun varteen ja lähden kulkemaan hyvin tallatua uraa kallion laella. Savolanniemen metsissä ja rannoilla kuljetaan paljon myös talvella, koska paikka ihan Saaristokaupungin laidalla. Noin kolmenkymmenen hehtaarin alueella on kivikkorantoja, suota, metsää ja kalliota.


Aamutaivas punertaa lumisten käkkyrämäntyjen takaa.




Edellisen päivän kulkijat ovat tallanneet taidetta jäälle.


Voi aina arvailla mistä kohti aurinko tulee esiin. Nyt auringonnousun suunnan paljastaa pieni pilvi, johon valo jo heijastuu.


Sieltä se nousee.










Kun aurinko on noussut vähän ylemmäs, alkavat punertavat valojuovat näkyä jään päällä ja rantapenkassa.




Lopulta valonsäteet löytävät männyn oksille.






Jalat pysyvät lämpiminä, kevytuntuvatakki-anorakki yhdistelmä pitää myös lämpimänä, mutta yhdet fleecehanskat on liian vähän tälle kelille. Seuraaville pakkasille kannattaa muistaa varautua paksummilla käsineillä.


Pakkaspäivä tuli hyödynnettyä muutenkin. Iltapäivällä auringon laskiessa kokeilin saippuakuplien jäädyttämistä. Noin yksi kymmenestä kuplasta onnistui jäämään kokonaisena hangen pinnalle.





sunnuntai 21. tammikuuta 2018

Myllerrystä Korkeakoskella

Maaningan Korkeakosken parkkipaikka on lumen peitossa, joten auto on jätettävä tien varren levikkeelle. Jäljistä päätellen parkkipaikkaa on kyllä aurattu jossain vaiheessa, mutta lumentulon jälkeen on tullut pakkanen, joka on jäädyttänyt hangen kovaksi ja siihen ei lumilinko enää pysty.

Vielä Löytynjoen ylittävällä sillalla ja koskenniskalla ei huomaa mitään tavallisuudesta poikkeavaa, mutta kun lähtee laskeutumaan alas jokiuoman rotkoon, on polulla jo ensimmäiset kaatuneet puut. Jäätyneen lumen peittämät portaat ovat normaalina talvenakin haastavat, nyt sitä enemmän kun on pujoteltava kaatuneiden puiden oksien alta.

Minulla on mukana sauvat, jääpiikit ja lumikengät. Jääpiikkejä ei tarvitse koska polun reunoilta löytyy pehmeää lunta johon jalan voi asettaa ja lumikengistä ei ole hyötyä kovalla lumella jyrkässä rinteessä. Sauvat osoittautuvat parhaiksi apuvälineiksi. Pysähdyn puolivälissä rinnettä kuvaamaan hävitystä. On ollut aikamoinen rytinä kun puita on kaatunut jyrkänteen reunalta alas rotkoon.


Portaiden kaiteet ovat poikki monesta kohti.


Vielä on matkaa alas puunrunkojen välisssä puikkelehtien.




Lopulta pääsen kosken alapuolelle. Koskiuomassa on muutama kaatunut puu. Olihan niitä siinä jo ennestäänkin, mutta nyt on tullut muutama lisää.






Paksu kuusi on mennyt poikki noin kymmenen metrin korkeudesta. Siinä seistessä tulee yht'äkkiä mieleen, että ei tämä paikka ole edelleenkään turvallinen. Puiden oksilla on paksusti lunta, pakkasta on noin kymmenen astetta ja tuultakin on, vaikka tuuli ei juuri nyt tunnukaan täällä rotkon pohjalla. Lähden nousemaan takaisin ylös.


Kierrän kosken rantoja kaiteiden vierestä uomaan kurkkien. Vielä on lumen ja jään keskellä avointa niin paljon, että kohina kuuluu.















Olen käynyt Korkeakoskella monena vuonna sydäntalven aikaan, nyt ensimmäistä kertaa näen näin paljon lunta ja jäätä koskiuomassa. Jätän koskimaiseman odottamaan kevättä. Kolmen kuukauden kuluttua täällä näyttää jo toisenlaiselta.



keskiviikko 17. tammikuuta 2018

Paluu huurrerannalle

Kahden ja puolen viikon aikana Kuusamossa näin neljänä päivänä aurinkoa. Vain yksi päivä oli täysin aurikoinen, muina päivinä aurinko tuli hetkeksi näkyviin. Merkittävä ero edellistalviin verrattuna on, että yleensä sydäntalven selkeinä päivinä on kova pakkanen. Nyt pakkasta oli vain muutamia asteita, alimmillaan -17 astetta.

Monena talvena olen tähän aikaan kuvannut pakkasusvan verhoilemaa jokimaisemaa. Usva alkaa muodostua sulan veden ylle vasta kun pakkasta reilusti on yli 20 astetta ja on täysin tyyntä. Lauhassa säässä ei siis usvia ollut, mutta rannnan puihin ja pensaisiin oli huurre jäätynyt paksuksi kerrokseksi.




















Muisto syksystä. Muutama keltainen lehti oli jäänyt kiinni pieneen pensaaseen.



Kävelyn jälkeen istuimme tulille jokirannan kodalle.






Koskikarat eivät ole ainoita uimareita koskessa. Koskikellujat nauttivat menosta virran vietävinä.


Kota maastoutuu hyvin lumiseen maisemaan.



Tammikuisia auringonlaskuja koskella vuosina 2016 ja 2017: